Verivirtsaisuus

Julkaistu 07.05.2006
Päivitetty 11.03.2010

Verivirtsaisuus eli hematuria on aina löydös, jonka syy tulee selvittää. Sillä tarkoitetaan normaalia suuremman punasolumäärän erittymistä virtsaan. Se voi olla silminnähtävän runsasta tai vastaavasti vain mikroskoopilla havaittavaa veren esiintymistä virtsassa. Verivirtsaisuuden vakavuus vaihtelee: se voi olla viaton, ohimenevä tila tai vakava oire. Verivirtsaisuuden yleisimmät syyt ovat nuoremmilla virtsatieinfektio, vammat ja virtsateiden kivet. Eniten verivirtsaisuutta tavataan 60-70 vuotiailla, joilla oireen taustalla voi olla virtsateiden kasvain. Miesten kohdalla on muistettava erityisesti eturauhasperäisten vaivojen olemassaolo ja tästä johtuva verivirtsaisuus.

Oireet

Verivirtsaisuus itsessään on oire jostakin virtsateissä tai niiden ympäristössä tapahtuvasta asiasta. Verivirtsaisuutta voi esiintyä yksinään, mutta siihen voi liittyä muitakin oireita. Muut oireet liittyvät yleensä jotenkin verivirtsaisuuden syyhyn ja niiden perusteella voidaan arvella mahdollista verivirtsaisuuden aiheuttajaa. Esimerkiksi virtsatieinfektiossa verivirtsaisuuden lisäksi tavataan usein kirvelyä virtsatessa (etenkin loppuvaiheessa) ja tihentynyttä virtsaamistarvetta. Munuaisperäisissä tiloissa esiintyy usein kylkikipua ja koputteluarkuutta munuaisten seudussa. Virtsakiville on ominaista kyljestä alavatsalle ja nivusiin siirtyvä raju repivä kipu.

Aiheuttaja

Virtsan veri voi olla peräisin mistä tahansa virtsateistä ja niitä ympäröivistä rakenteista. Yleisimmät aiheuttajat ovat virtsatieinfektio, virtsatiekivet, virtsateiden tukokset, kasvaimet ja vammat sekä munuaisperäiset tulehdukset.

Viattomin verivirtsaisuuden aiheuttaja on eturauhasen hyvänlaatuinen liikakasvu.

Keskivaikeiksi voidaan luokitella virtsatieinfektiot, munuais- ja rakkokivet sekä virtsarakon tulehdus.

Vakavia ovat virtsateiden pahanlaatuiset kasvaimet (esim. rakkokasvaimet, munuaiskasvaimet, eturauhassyöpä), jotka voivat jo varhaisvaiheessaan aiheuttaa verivirtsaisuutta. Muita vakavia syitä ovat virtsanjohdinkivet, munuaisaltaan laajentuma (hydronefroosi), munuaisten rakkulatauti, munuaiskudoksen taudit ja tuberkuloosi.

Myös pitkäkestoinen fyysinen rasitus voi aiheuttaa verivirtsaisuutta (tyhjän virtsarakon seinämät hankautuvat esim. juostessa aiheuttaen limakalvon pinnallisen vaurion). Tilan korjaamiseen auttaa riittävä nesteen nauttiminen ennen rasitusta ja sen aikana. Verivirtsaisuuden taustalla voi olla myös jokin ulkoinen isku.

Nuorilla verivirtsaisuus johtuu yleensä virtsatieinfektioista, virtsatiekivistä tai munuaiskudoksen taudeista.

Syöpävaara lisääntyy huomattavasti jo 40 ikävuoden jälkeen, minkä vuoksi tätä vanhemmilla syövän mahdollisuus tulee aina ottaa huomioon verivirtsaisuuden syytä selviteltäessä. Tavallisinta verivirtsaisuus on 60-70 -vuotiailla, joilla oireen taustalta voi löytyä kasvain.

Eturauhassyöpä on yleisin virtsa- ja sukupuolielinten syöpä sekä yleisin miesten syöpä. Siinä verivirtsaisuus ei yleensä liity taudin varhaisvaiheeseen.

Diagnoosi

Laboratoriokokeiden lisäksi verivirtsaisuuden selvittelyissä on tärkeää tietää oireiden kehittymisestä ja mahdollisista altistavista tekijöistä. Kirvely virtsatessa ja tavanomaista tiheämpi virtsaustarve viittaavat virtsatieinfektion suuntaan, kun taas raju repivä kipu virtsanjohtimien seudussa viittaa virtsatiekiven olemassaoloon. Verivirtsaisuuden diagnosointi tapahtuu toisinaan sattumalta, kun muussa yhteydessä otetusta virtsakokeesta löydetään mikroskooppinen verivirtsaisuus. Laboratoriokokeista perusverenkuva, tulehdusarvo CRP, lasko ja munuaisten toimintaa kuvaava kreatiniini kuuluvat tavallisimpiin kokeisiin verivirtsaisuutta tutkittaessa.

Virtsanäyte otetaan normaalisti jokaiselta verivirtsaisuutta potevalta. Virtsanäytteestä tutkitaan punasolujen lisäksi mm. bakteereita, proteiineja ja valkosoluja, joiden esiintymisen perusteella voidaan päätellä tulehduksen tai munuaiskudostaudin olemassaolo.

Jatkoselvityksiin kuuluvat virtsan irtosolututkimus ja mahdollisesti erilaiset tähystys- ja varjoainetutkimukset sekä alavatsan/munuaisten ultraäänitutkimus. Näiden avulla voidaan pyrkiä paikallistamaan verivirtsaisuuden alkuperä. Virtsan irtosolututkimus tehdään virtsanäytteestä ja siitä etsitään mm. rakon, munuaisaltaan ja virtsanjohtimien kasvainten soluja.

Virtsateiden rakennetta ja poikkeavuuksia voidaan tutkia virtsateiden ultraäänitutkimuksella, ylempien virtsateiden varjoainekuvauksella sekä rakon ja virtsanjohtimien tähystyksellä. Tarvittaessa turvaudutaan tietokonetomografia (CT) ja magneettitutkimuksiin, lähinnä varmistamaan kasvaimen paikka ja levinneisyys.

Hoito

Verivirtsaisuutta hoidetaan aiheuttajan mukaan. Virtsatietulehdukset hoidetaan antibiooteilla ja virtsatiekivet joko ulkoisesti murskaamalla tai tähystyksessä poistamalla. Pienten kivien kyseessä ollessa odotetaan usein, että ne poistuvat luonnollista tietä virtsan mukana. Kasvainten kohdalla hoito on hyvin yksilöllistä ja riippuu täysin kasvaimen luonteesta, sijainnista ja sen levinneisyydestä.

Seuranta

Hoidettua esim. virtsatietulehduksesta johtunutta verivirtsaisuutta ei seurata. Mikäli verivirtsaisuus jatkuu vielä perusteellisten tutkimusten jälkeenkin, tutkimukset on syytä uusia puolen vuoden tai vuoden kuluttua. Uusintatutkimuksissa tehdään ainakin seulontaluonteiset virtsa- ja veritutkimukset.

Yleisyys

Verivirtsaisuuden esiintyvyys lisääntyy iän mukana. Yleisyys väestössä on 2-15 prosentin luokkaa. Eroja naisten ja miesten välillä ei juuri ole.

Ennuste

Ennuste riippuu verivirtsaisuuden aiheuttajasta. Virtsatietulehduksien ja kivien ennuste on yleensä ottaen hyvä, kasvainten ennuste riippuu niiden laadusta.

Linkit

Digital Urology Journal
Hematuria

Viitteet

Aikakauskirja Duodecim, 116:8, 2000
YKT, verivirtsaisuus, 2002