|
|
|
Hae
keskustelusta
|
PSYKIATRIA 
En jaksa enää
|
|
Olen 47-vuotias työssäkäyvä perheenäiti. Olen
jo useamman vuoden sinnitellyt jaksamisen kanssa
ja nyt tuntuu että kuppi alkaa täyttymään. En
saa oikein onnen tai ilon tunnetta mistään. En
jaksaisi olla kotona enkä liioin töissä. Olen
asiasta puhunut lääkärin sekä psykologin kanssa,
mutta en saa nyt aikaisiksi edes ottaa asiaa
uudelleen esille. Tuntuu etten saa mitään itsel-
leni ja täytyy vaan ottaa muut huomioon jatkuvasti. Haluaisin päästä pois, jonnekin aivan muualle, mutta tunnen että ainakin nuorin
lapseni ja iäkäs äitini vielä tarvitsevat minua.
Lisäksi taloudellinen tilanne on niin huono, että vaikuttaa myös osaltaan muutoksen tekemiseen. Olisiko jollakin keski-iän kynnyksellä olevalla samantapaisia ongelmia?
Nyt tuntuu etten enää yksin jaksa.
|
|
|
|
|
Ymmärrän sinua ja tiedän tuon tunteen, vaikka olen suurimman osan ajastani ollut kotiäitinä, mutta kuitenkin siinä sivussa huolehtinut myös vanhojen vanhempieni kaikki asiat vuosia. Ajattelen, että jos olisikin ollut itse ihan terve, olisi se kaikki ollut helpompaa, mutta tiedä häntä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että asiassa auttaa vain ja ainoastaan kunnon lepo, jos sen vain jotenkin saisi järjestymään. Parempi yrittää järjestää asia jotenkin, ennenkuin on pakko. Tarkoitan tällä levolla lähinnä henkistä lepoa asioista, tietysti ensi alkuun myös fyysistä lepoa. En tiedä, enkä osaa sanoa tietenkään, kuinka se onnistuu, mutta tärkeätä se kuitenkin olisi. Meillä kaikilla kun on kuitenkin jaksamisemme rajat. |
|
|
Ihan samaa olen minäkin ajatellut, oma terveys
on mietityttänyt ja huolestuttanut kaiken muun
keskellä. Tällä hetkellä elämä vaan on niin hektistä, että tuntuu että täytyy vaan mennä aikaisin nukkumaan että jaksaa seuraavan päivän.
Tämä tietysti vaikuttaa myös parisuhteeseen, joka onkin ollut katkolla jo pidemmän aikaa, vaikka saman katon alla asutaan.
Olen nyt harkinnut lääkäriin menoa ja terapiaa
tai mielialalääkkeitä, jos niiden avulla saisi
itseään niskasta ja muutoksia aikaiseksi. Kynnys
tuntuu olen vaan aika korkea, mutta pakko kai
jossain vaiheessa on apua pyytää.
Jaksamista sinulle myös ja kaikkea hyvää elämääsi. |
|
|
|
että jos emme itse pidä itsestämme huolta, ei sitä kukaan muukaan tee. Työnantajat ajattelevat vain tulosta ja perheet useimmiten ovat tottuneet siihen, että äiti aina jaksaa ja toisaalta äiti myös huolehtii muitten jaksamisesta. Olet jo pitkällä, kun ajattelet mennä lääkäriin ja hankkia jotain muutosta elämääsi. Muuten, taloudellisestikin selviää kyllä vähemmällä rahalla, jos on voimia tehdä asioita enemmän itse, siis ruokaa alusta asti ja suunnitella sitäkin tarkemmin ja sama on vaatehuollon ja vaateostosten ja kaiken muunkin kanssa. Ja parisuhdekin voi paremmin, kun ei olla aina väsyneitä ja vihaisia.Kaiken tämän voin sanoa ihan oman kokemukseni pohjalta. |
|
|
Sitä vaan ajautuu tilanteeseen että kaikki mitä
tulee, myös menee. Lasten kalliit, mutta tärkeät
harrastukset ja kallis asuminen jne. Aikaa töiden jälkeen ei paljon jää ja sitten onkin ihan poikki eikä jaksa enää oikein mitään. Kaikki kotityöt kun tuppaa jäämään yleensä itselleen. Tiedän toki että itse pitäisi olla vaan tiukempi, mutta sehän tässä onkin kun ei jaksa. Kiva kuitenkin että joku jaksaa yrittää
ymmärtää, omasta porukasta ei voi samaa sanoa
aina.
|
|
|
|
on varmasti totta. ja nuo lasten harrastusvälineetkin on ihan eri jutu tänä päivänä, kuin oli silloin, kun meidän kolme lastamme olivat kouluiässä.Muistan, mitä se oli, kun vasta olimme rakentaneetkin ja kolmas lapsi siinä syntyi kohta sen jälkeen. Yksi lapsistamme on nyt juuri tuossa vaiheessa lastensa kanssa ja olen sivusta seurannut, miten kaikki maksaa. Tytär kuitenkin juuri teki "räväkän" ratkaisun ja jätti hyvän työnsä lasten takia ja kun ei enää jaksanut itsekään siinä pyörityksessä. Muutama viikko meni melkoisen väsymyksen ja masentumisen syövereissä kaikesta toipuessa, mutta nyt jo näyttää valoisammalta. Tietenkin kannustin tuossa ratkaisussa, kun näin miten poikki hän jo kauan oli. Melkoista uskoa tulevaisuuteenhan aina tarvitaan, että uskaltaa tehdä tuollaisia ratkaisuja, mutta palkaksi siitä ssa suhteellisen järjellisen elämänmenon tässä kiireisessä ajassa. Toivon, että mitä valintoja teetkin, olisi perheesi mukana niissä, muitten ihmisten puheista ei todellakaan tarvitse välittää. |
|
|
vaan melkoisesti miten raha-asiat saadaan järjestykseen. Velkaa on niin paljon eli koko
loppuelämäksi periaatteessa ja nyt jo tekee tiukkaa laskujen kanssa. Olen usein miettinyt että avioero olisi ehkä ainoa ratkaisu, kaikki
myyntiin ja sitä rataa. Sitäkin olen kuitenkin
pelännyt niin kauan etten tiedä miten ihmeessä uskaltaisin toteuttaa. En tiedä oikein edes mitä
pelkään, miehenikään ei ole mikään hirviö, mutta
tunnen ettei meillä oikein ole paljon mitään yhteistä. Haluaisin olla vielä onnellinen, nyt en tiedä koska olisin viimeksi ollut.
Hienoa että tyttäresi uskalsi tehdä oman ratkaisunsa, kumpa saisi sitä rohkeutta isekin jostakin. Minullahan on jos siis isommat lapset, vanhin 18 ja nuorin 10. Mutta kaikki vielä ihan kesken. Tämä nyt varmaan on aika sekavaa tämä minun kirjoittelu, olen tällä hetkellä tosi väsynyt enkä oikein jaksa keskittyä edes töihini. Mutta, yritettävä on eteenpäin, päivä kerrallaan. |
|
|
kannattaisi aloittaa siitä, että kertoisit miehellesi, mikä sinua vaivaa ja pelottaa. Ja jos tilane sitä vaatii, menisitte yhdessä terapiaan tai sitten sinä yksin. Miehesi on kuitenkin se sama ihminen, johon rakastuit ja toisinpäin. Onhan teillä yhteiset lapset ja yhteiset muistot, arkipäivä vaan tahtoo ne himmentää. Tiedän, mistä puhun, olemmehan olleet naimisissa jo neljäkymmnentä vuotta! Ei ero ole ratkaisu raha-asioihin, parempi olisi yhdessä pohtia ratkaisuja ja toisaalta nykyisin saa kaikennäköistä velkaneuvontaa. Yksi tapa helpottaa tilannetta on tuo asuntojousto, jos asuntonne on oma. Pitänee jotenkin katkaista tuo kierre ja saada elämä itselleen hyväksi. -Mieheni joutui kolmisen vuotta sitten kymmenenien vuosien työuran jälkeen tuohon "eläkeputkeen" ja meillä oli tosi kova harkinnan paikka, miten eteenpäin. Velkaakin vielä oli, mutta siitä selvittiin eteenpäin asioiden järjestyksen laittamisen kautta. Mutta yhteiseen hiileen taytyy puhaltaa, muuten ei tule mitään. Mutta sitähän se avioliitto on  Jospa se väsymyskin hieman hellittäisi, kun huomaa, että asioille voi tehdä jotain. |
|
|
En vaan jotenkin osaa enää puhua mieheni kanssa ja jopa salailen joitakin asioita, lähinnä rahaan liittyviä. En jaksa sitä jäkätystä rahanmenosta, vaikka hän oikeassa onkin. Eikä sille oikein voi mitään ettei tunteita enää ole kuten ennen. Tätä kaikkea on niin vaikea selittää, joskus toivoisinkin että joku psykiatri vaikka voisi olla kärpäsenä katossa katselemassa minun elämääni. Tiedän että monella
on myös paljon vaikeampaa, mutta minun pitää jaksaa elää tämä omani. Yritän saada kuitenkin
näitä raha-asioita nyt aluksi kuntoon, se varmaan helpottaa
ainakin osittain tätä kaikkea, jos saisi edes yhden asian järjestykseen. Kiitos taas sinulle näistä vinkeistä.
|
|
|
|
avioliitossa käy just noin. Ensin totutaan olemaan puhumatta ja sitten ei enää osata puhua. Mutta joskus voi yllättyä todenteolla, kun alkaa puhua ja huomaa toisessa ihan uusia juttuja. Tunteita ei tietenkään voikaan pakottaa, jos ei niitä ole. Mutta toisaalta niitä voi tulla juuri tuon puhumisen kautta. Siis puhumisen, ei loukkaamisen.Mutta itse tiedät asioiden järjestyksen tietysti., enkä haluakaan liikaa puuttua toisen ihmisen asioihin. Monesti vain haluaisin, että muillakin ihmisillä olisi vielä näinkin pitkän avioliiton jälkeen yhtä mukavaa olla yhdessä, kuin meillä on. Se on todellakin hirveän suuri lahja tässä avioerojen ajassa. Mutta askel kerrallaan... |
|
|
|
muuten tullut ajatelleeksi, että syy siihen, etä juuri nyt on alkanut tuntua noin pahalta, ovat alkavat vaihdevuodet elämässäsi? Olin itse juuri tuon ikäinen, kun ensimmäiset viitteet vaihdevuosista ilmaantuivat. Silloin voi joskus olla todella solmussa ihan itsensäkin kanssa. |
|
|
Harmillisesti arkeen, töihin, kodin- ja lastenhoitoon kuuluvat asiat kasautuvat jonkinmoiseksi kerrokseksi parisuhteen päälle. Siitä voi syntyä kuorrutus joka aikaa myöten kivettyy sijoilleen. Toisinaan voi kuulla vaimeaa koputusta korvissaan toisen yrittäessä ottaa yhteyttä, mutta siihen se usein jääkin. Unohtuu miltä tuntui jakaa asioita, elämää, tunteita. ja sellaista mitä ei muista ei myöskään osaa kaivata.
Sinun kohdallasi tulee tunne (joka siis voi yhtä hyvin olla väärä ) että kuten sanoitkin et ITSE enää jaksa. Juuri nyt, keskitä se voima mitä sinulla on jäljellä siihen että otat pienen hetken joka päivä täysin itsellesi, täysin itsekkäästi. Ja mieluiten niin että ilmoita siitä läheisillesi. "Minä tarvitsen nyt hetken (puoli tuntia voi olla aluksi hyvä) itselleni". Voi tuntua ensin oudolta, väärältä ja syylliseltä, mutta tulet saamaan palkkiosi. Jo muutamien päivien kuluttua se alkaa tuntua pelkästään hyvältä. Lupaan. Saat pienin, pienin askelin tunnetta oman elämän hallinnasta ja SE antaa voimaa.
Lapsesi ovat isoja ja perhe on osakeyhtiö. Lapset tiskikoneen ja pyykinpesuvuoroihin. Miehesi ei kuullosta pahalta, joten hän siivotkoon. Pyydän toisinaan tytärtäni imuroimaan alakerran. Sanon usein hänelle ääneen, että on aivan sama imuroiko hän oikeasti vai onko imuri vain päällä, sillä saan valtavasti voimaa siitä että en ole yksin. Lapseni ovat 10 ja 12 ja osaavat käyttää sekä pyykki- että astianpesukonetta.
Sinulla on lupa ja oikeus levätä parisuhteessasi sellaisena kun se nyt on. Sen ratkomisen ja työstämisen aika on myöhemmin. Ota siitä se hyvä ja hyöty minkä tänään voit saada. Hinta on etukäteen maksettu. Se on äideillä niin. AINA.
Raha-asiat täytyy tietenkin ratkoa ja hyvä niin. Voit silti ostaa itsellesi tulppaaneja; Sinulta Sinulle. Kiitoksena siitä että olet sinnitellyt pitkään ja olet nyt hakemassa itsellesi apua! |
|
|
Kyllä, niin varmasti onkin. Niin monet asiat
tähän varmaan liittyvät. Tuli tässä mieleen oma
äitini, jolla ei ollut oikeastaan mitään kummempaa vaihdevuosien aikaan. Pääsi omasta mielestään melko helpolla. Olen kai ajatellut ettei minullakaan ehkä tulisi kovin vaikeaa. Mutta kyllä nämä minun tuntemukseni ja ongelmani
varmaan osaltaan liittyy juuri vaihdevuosiin.
Hyvä pointti, eiköhän niihinkin jotain helpotusta ole olemassa. |
|
|
Kiitos sinulle, tämä kaikki on niin totta mutta sitä ei vaan tule tartuttua asioihin. Tuli ihan
kyyneleet silmiin kun luin viestiäsi. Niin oikean kuvan olet saanut elämästäni. Menee kuin robotti eteenpäin eikä jaksa vaatia keneltäkään mitään ja itse yrittää antaa kaiken itsestään.
Tämän kaiken muun lisäksi minulla on huoli äidistäni, jolla on todella vaikea vuosi takana.
Veljeni kuoli viime vuoden toukokuussa n. 50-vuotiaana sairastettuaan vuosia. Tämän jälkeen äitini muisti on alkanut heittelemään eikä hän tunnu olevan entisensä. Toki ikääkin alkaa olemaan ja oman lapsen menetys on varmaan vaikeinta mitä elämässä voi olla.
Mutta, lupaan yrittää ottaa edes yhden pienen askelen. Ihanaa että ihmiset välittävät toisistaan. |
|
|
|
nyt taitaakin olla mukana kaikennäköistä keskeneräisestä surutyöstä lähtien, jos veljesi on noin hiljattain kuollut. Itse olen kokenut tuon äidin dementoitumisenkin lähellä ollen, ei sekään helppoa ole. Äiti jotenkin katosi elämästä, niin, ettei sitten enää, kun hän kuoli, oikein osannut surrakaan ja sekin aiheutti sitten huonoa omaatuntoa. Niin monenlaista meille näkyy osuvan juuri siihen ajanjaksoon, kun alkavat vielä nämä vaihdevuodet, että joskus melkein hirvittää. Mutta sekin ,että osaa eritellä asioita ja ymmärtää itseään ja asioita, joista omat tunteet johtuvat, auttaa. Ja lisäksi monet syy-yhteydet lapsuuden kokemuksiin tulevat mukaan. Mutta kaikista näistä asioista johtuen se itseymmärryskin lisääntyy. Tässä iässä olen myös ymmärtänyt, että pitää osata olla armollinen itselleen, siis myös itselleen. Monestihan meillä naisilla on niin, että itse olemme itsemme pahimpia vihollisia, kun yritämme olla täydellisiä vaimoja ja täydellisiä äitejä jms. On helpotus huomata, että ei ole ketään täydellistä ihmistä. |
|
|
näin on. Jossakin vaiheessa aloin pelätä jo itsekin kuolevani, kun veljeni kuoleman jälkeen kuoli serkkuni ja muitakin tuttuja ja sukulaisia
vielä sen jälkeen. Tämä kaikki on myös ollut todella raskasta. Täydellinen en ole kuvitellutkaan olevani missään asiassa, mutta kuitenkin vähempikin yrittäminen varmaan riittäisi.
|
|
|
|
En pysty muuta, kun toivomaan jaksamista! Itse olen ollut täysin "tunneköyhä". Tuntui ettei mikään voi enää tuntua hyvälle. Tuosta on aikaa 10 vuotta. Tällä hetkellä elämä tuntuu ihan hyvälle. Nautin jopa auringonpaisteesta. Vaikeuksia on ollut mutta siitä huolimatta aurinko on joka päivä noussut. Toivon sinulle huolehtivia lähimmäisiä jotka jaksavat kuunnella ja tsempata sinua! |
|
|
Kiitoksia sinullekin rohkaisusta. Niinhän sitä
täytyisi yrittää ajatella, että aurinko vielä
paistaa. Sinulle myös kaikkea hyvää elämääsi ja
paljon auringonpaistetta! |
|
Sivu on päivitetty 02.12.2011
|
|
|
